Pentu tekee onnelliseksi

Minulla on aina ollut koiria. Tai melkein aina. Sain ensimmäisen koirani 12-vuotiaana monen vuoden ruikutuksen jälkeen. Äitini valinta oli Cavalier. Vuonna -81-82 kasvattajia ei ollut montaakaan ja niinpä meidänkin pentumme "Ellu" matkusti Simpeleeltä lentokoneella luoksemme. Muistan kuinka lentokentällä oli kopassa pienenpieni oksennuksen ja virtsan sotkema pentu, joka sulatti sydämeni saman tien. Nostin sen syliini ja kaikki ikävä oli pyyhitty pois. Vuosien varrella minulla on ollut monia koiria. On ollut samojedia, useita belgejä, lisää cavalierejä, sekarotuisia ja nyt elämäämme saapui ihastuttamaan Bella - esi-isiensä terrierihaikullaan valloittava seropityttö.

Bella ei olisi voinut saapua parempaan aikaan. Äitini - Mummi meidän kesken, on sairastunut hyvin vakavasti ja kaiken surun ja murheen keskellä pohdin, kuinkahan jaksa pennun tuomaa elämää talossamme. Voi kyllä jaksan. Viimeksi tänä aamuna Bella aloitti vienon "laulamisen" 5.15 ja pompattuani vuoteesta ylös, pennun kainaloon sieppaamisesta uuden torkahduksen alkuun kesti noin 30 sekuntia.

Kostea pieni kirsu ja terävien hampaiden jälki poskessa muistuttavat siitä viattomuudesta ja suuresta luottamuksesta, joita me saamme nauttia koiriltamme. Ollaan sen luottamuksen arvoisia, muistaen, että pennun maailma koostuu 8 viikkoisen kokemuksella nippanappa pentulaatikkoa suuremmalta alueelta. Tällä hetkellä Bella on tutustunut lähes kaikkiin huoneisiin talossamme ja käynyt nuuskimassa ulkoilmaa, mutta pääosin sen elämä on ensimmäiset päivät pyörinyt meidän ihmisten jaloissa, syleissä ja kainaloissa.

Tässä blogissa seurataan Bellaa, sen sopetumista perheemme keskelle kahden muun koiran ja parin kissan talouteen, sekä sitä, millainen vaikutus Bellalla elämäämme ihan kokonaisvaltaisesti on. Lähtökohtana on myös tarkoituksena tarkastella koiranpennun elämää kaikkine ärsykkeineen ja uusien asioiden oppimisen edessä, lajityypillisiä tarpeita unohtamatta.

Ensimmäisen bloggauksen kunniaksi tässä kuva Bellasta elementissään. Puremassa =)